Kuvataiteilija Pablo Picasson kerrotaan sanoneen, että ”Kaikki lapset syntyvät taiteilijoina.
Haaste on vain pysyä taiteilijana, kun kasvamme.” Miten lapsi sitten pysyy taiteilijana,
löytää intohimonsa ja alkaa tehdä töitä sen eteen? Jotkut lapsista käyttävät
omaa taitelijan lahjaansa matemaattiseen pohdiskeluun, toiset musiikkiin ja
toiset piirtämiseen. Jokaisella lapsella on yksi tai useampi mielenkiinnon
kohde, mitä kohti lähetään kehittymään ja etenemään, minkä myötä jotkut lapset
saavat lahjakkaan lapsen maineen. Kaikki eivät kuitenkaan pysty hyödyntämään
lahjojaan tai eivät pysy taiteilijoina, kun kasvavat. Lapsen lahjakkuuden
analysoiminen on kuitenkin haastavaa, koska maailmassa ei tutkijoiden mielestä
ole yhtään yksilöä, joka olisi kehittynyt jossain vaiheessa menestyväksi
minimaalisella harjoittelumäärällä. Jokainen pystyy saavuttamaan menestystä,
mutta mitä se vaatii? Tai mitä menestyminen edes tarkoittaa?
Mietin menestymisen käsitettä työn ja arjen yhdistelmällä.
Näen menestymisen niin, että yksilö voi
arkielämässään hyvin, minkä lisäksi hän on onnistunut löytämään itselleen
työn, joka
1.
tuottaa hyvinvointia,
2.
vie Flow-tilaan, missä aika kuluu kuin siivillä,
3.
saa ajattelemaan, että tämä työ on intohimo,
jonka kautta saan tehdä sitä mitä haluan.
Palkka ei ole ratkaiseva tekijä, kun pystyy tekemään
tarpeellisia asioita, jotta itsellä on hyvä olla. Maailma on täynnä kirjoja,
jotka kertovat miten tulla miljonääriksi ja miten menestyä. Suuri osa näistä kirjoista pyörii rahallisen
pääoma-ajattelun ympärillä. Uskon, että tällaiset ohjeet voivat toimia, mutta mielestäni
paljon tärkeämpää on löytää oma intohimo. Mikäli lapsena oppii perusajattelun,
jonka mukaan työ on välttämätön paha, joka on vain väline rahan hommaamiseksi,
hukataan tärkeää voimavaraa ja opetetaan tavoittelemaan pelkkää materiaa. Koulujärjestelmämme
ei tällä hetkellä toimi vielä tarpeeksi hyvin tukeakseen jokaisen lapsen
intohimoa. Tällä tavalla Picasson alussa esittämä sitaatti hukkuu. Mielestäni
lapsia pitäisi opettaa kyseenalaistamaan entistä enemmän. Lauri Järvilehdon ”Hauskan oppimisen vallankumous”
kirjassa esitellään tuoretta englantilaista tutkimusta, jonka mukaan pieni
lapsi kysyy 390 kysymystä päivässä ja lasten siirtyessä luokalta toiselle,
kysymysten määrä laskee merkittävästi vuosi kerrallaan. Mielestäni jokaiseen
luokkaan tulisi rakentaa sellainen
oppimiskulttuuri, joka kannustaa kysymään ja sallii epäonnistumiset.
Kyseenalaistamisesta syntyvällä ristiriidalla avataan ovet oppimisen
kehitykselle.
”Kuuntelemalla ja
kysymällä oppii ja löytää uutta. Kysymykset ovat dynaamisia, ne kuljettavat
eteenpäin ja pitävät yllä vauhtia. Paradoksit tempaavat ihmisen uudelle
oppimisen tasolle, sellaiselle tasolle, jossa kysymykset ovat vastauksia
arvokkaampia ja ihmettely tympääntynyttä järkevyyttä tärkeämpää.” (Tommy
Hellsten 2000.)
Mikäli yksilö etenee materiaa tavoittelevia askeleita eikä
työskentele intohimonsa eteen, voi yhtäkkiä huomata, että hän etenee
mahdollisesti järkeviä askelia, mutta tekee työtä, joka ahdistaa ja laskee
hyvinvointia. Miksi ei voisi tavoitella alusta saakka sellaista työtä, joka tuo
itselle hyvän olon? Vietämme puolet elämästämme töissä, joten onko väärin
pyytää, että työstä voisi myös nauttia? Uskon siihen, että tällaisen henkisen
menestymisen metsästäminen vaatii kuitenkin aikaa. Olen tällä matkalla itsekin
vasta alussa, mutta uskon olevani oikealla matkalla. Uskon myös siihen, että
henkinen menestys on myös se ominaisuus, mikä huippu-urheilijoilla ja maailmaa
muuttaneilla ihmisillä on. Mitkä asiat tällaiseen henkisen menestyksen kasvuun sitten
vaikuttavat?
Pienten lasten innokkuus, lahjakkuus ja avoimuus meitä
ympäröivää maailmaa kohtaan ovat kiinnostaneet minua pitkään. Kun
teini-ikäisenä etsin vielä omaa identiteettiäni, aloin lähestyä sitä tarkemmin
osallistumalla kymmenen vuotta vanhempien siskojeni lasten kasvatukseen.
Huolettomana teininä en ollut aikaisemmin kiinnostunut koulusta yhtään vaan
löysin kiinnostukseni lähinnä musiikista ja kavereiden kanssa hengailusta.
Sitten kun siskoilleni alkoi pikkuhiljaa putkahdella lapsia, aloin kiinnostua
nuoresta iästäni huolimatta siitä, miten näitä uusia tulokkaita kasvatetaan. En
kuitenkaan pohtinut asiaa sen syvemmin vaan vietin aikaa lasten kanssa
pääasiassa leikkien, ohjaten ja välillä komentaen. Siskoillani oli tuohon
aikaan molemmilla kaksi lasta, joista vanhimmat ovat tällä hetkellä 13- ja
nuoremmat 12-vuotiaita. Kun lapset olivat muutaman vuoden nuorempia, pelasin
heidän kanssaan eri joukkuepelejä ja ihailin joka kerta, kuinka lahjakkaita
kaikki heistä olivat juostessaan silmät kiiluen ja yrittäen ottaa minulta
palloa pois. Muistan myös oman pettymyksen tunteen, kuinka nämä lahjakkaat
ipanat sitten saivat pallon vietyä. Tällä hetkellä tähän neljän joukkoon on
tullut kaksi uutta poikaa lisää ja nyt muutaman vuoden ammatillisesti
kokeneempana seuraan entistä suuremmalla mielenkiinnolla näiden kahden
kummipoikani kasvua. Pohdin usein siskojeni ja muiden läheisteni kanssa, mistä
syystä näemme heidät lahjakkaina ja mitkä asiat pitävät heidän intohimonsa yllä.
Miksi jotkut meistä kulkevat läpi elämän
lahjojaan toteuttaen ja toiset hukkaavat intohimonsa tai tyytyvät vähempään?
Lapsi pyrkii koko ajan etsimään jotain tekemistä, jotta ei
tuntisi oloaan tylsäksi. Olen nähnyt, kuinka joiltain siskojeni lapsista otetaan
hetkellisesti iPad pois käytöstä, minkä myötä lapsi näyttää niin
tylsistyneeltä, että ei voi kuvitella. Sitten menee vähän aikaa ja joku saa
idean lähteä ulos pelaamaan jalkapalloa ja iPadit unohtuvat. Valitettavasti
koulu ja koko yhteiskunnan järjestelmä jotenkin onnistuvat vieroittamaan
ihmistä pois aktiivisuuden tunteesta ja alistamaan ajatukselle, että meidän on
vaan tehtävä töitä, koska maailma on sellainen. Mikäli 5-luokkalainen lapsi on
kiinnostunut piirtämisestä, minkä myötä hän piirtelee samaan aikaan, kun oppitunnilla
kerrotaan Hattujen ja myssyjen sodasta, moni opettaja todennäköisesti käskee
oppilasta lopettamaan piirtämisen. Lapset ovat käsittämättömän luovia yksilöitä
ja heidän intohimoaan tulisi aina tukea 100 prosenttisesti. Muistan erään
TED-luennon, jossa Sir Ken Robinson kertoi pienestä lapsesta, joka piirsi
sanojensa mukaan kuvaa Jumalasta.
Opettaja meni sanomaan lapselle, että ”Eihän kulta pieni kukaan tiedä, miltä Jumala näyttää”. Tähän lapsi
vastasi: ”No, kohta tietää”
Vinkki opettajalle:
- Mikäli kohtaat tällaisia innokkaita piirtäjiä,
anna heille vapaus toteuttaa itseään ja piirtää samalla kun kerrot Hattujen ja
Myssyjen sodasta. Jos päätät antaa piirtämistehtävän koko luokalle, voit pyytää
lapsia tehtävän jälkeen esittelemään piirrokset toisilleen kolmen – neljän
hengen ryhmissä.
Miten lapsi pysyy taiteilijana?
Geeniperimä
Kaikista
pienin vaikutus menestykseen on ihmisen geeniperimällä, mutta tätä
vaikutusta ei voi kuitenkaan jättää huomioimatta. Ei ole sattumaa, että jotkin
perheet ovat musikaalisempia kuin toiset. Petteri ja Soila Sariolalle sekä Von
Hertzeneiden muusikkoklaanille on yhteistä, että heidän vanhemmista ainakin
toisella kulkee musiikki veressään. Petteri Sariola on yksi tämän päivän
tunnetuimmista huippumuusikoista Suomessa, Soila Sariola kuuluu lauluyhtye
Rajattomiin ja Von Hertzen Brothers on Suomen tämän hetken kovimpia
progressiivisen rockin ulkomaille viejiä. Vaikka vanhempien kautta tuleva
geeniperimä voi vaikuttaa kovasti lapsen musikaalisuuteen tai vaikka
päättelykykyyn, se on kuitenkin vasta lähtölaukaus menestykselle. Mielestäni
sellaista menestysreseptiä ei ole vielä keksitty, jolla saataisiin lapsista
automaattisesti mahdollisimman menestyneitä. Jokaisen yksilön poikkeukselliset
taidot alkavat tuottaa hedelmää vasta määrätietoisen harjoittelun ja
kasvuympäristön vaikutuksen kautta. Harva esimerkiksi tietää, että Teemu
Selänne karsiutui ensimmäiseltä Pohjola-leiriltä, johon valitaan teini-ikäiset
jääkiekon huippulahjakkuudet. Teemu puhkesi kukkaan vasta vajaa 20-vuotiaana,
jolloin hän oli mukana nostamassa Jokereita Suomen huippujoukkueiksi.
On selvää, että geeniperimällä on vaikutusta lahjakkaan
yksilön kannalta. Geeneistä on mahdollista saada fyysistä etua, mikä näkyy
nuorten urheilijoiden kasvaessa aikuisen mittoihin, mutta tästä huolimatta –
ratkaisevaa merkitystä lopputuloksen kannalta ei ole vielä pystytty osoittamaan.
Kuten Lauri Järvilehto sanoo: ”Mitä
tahansa perinnöllistä puutetta voi kompensoida harjoituksen ja innovaation
keinoin, kuten esimerkiksi eteläafrikkalainen jalaton pikajuoksija Oscar
Pistorius osoittaa.”
Harjoittelu
”Ihminen, joka jatkuvasti kehittää itseään pärjää todennäköisesti paremmin vastaantulevaa susilaumaa vastaan, kuin ihminen, joka ei pyri harjoittamaan kykyjään.” (Frank Martela, 2015).
Tutkijat ympäri maailman ovat jo
monien vuosien ajan miettineet, miten synnynnäinen lahjakkuus vaikuttaa
aikuisiässä menestymiseen. 1990-luvun alussa Berliinin musiikkiakatemiassa
tehtiin tunnettu lahjakkuutta käsittelevä tutkimus psykologi Anders Ericssonin
toimesta, jossa hän tutkimusryhmänsä kanssa jakoi taitavia viulisteja ryhmiin
seuraavanlaisesti:
1: ryhmässä oli tähtioppilaat,
joista odotettiin maailmankuuluja esiintyjiä
2: ryhmässä oli hyviksi
luokitellut oppilaat
3: ryhmässä oli oppilaat, joista
ei odotettu kenenkään tekevän viulunsoitosta ammattiaan tulevaisuudessa.
Jokaisen ryhmän viulisteilta
kysyttiin sama kysymys: ”Kuinka monta
tuntia olette harjoitelleet koko tähänastisen uranne aikana viulunsoiton
parissa?”. Tällaiseen kysymykseen on suhteellisen haastavaa vastata, koska
en usko kenenkään Flow-tilassa harjoittelevan ihmisen käyttävän joka päivä
kelloa mitatakseen työmääräänsä. Tutkijat kuitenkin onnistuivat jotenkin
selvittämään tämän ja saivat selville, että kaikki soittajat käyttivät
varhaislapsuutensa soittaen lähes yhtä paljon, mutta kahdeksan vuoden iässä
eroja alkoi ilmetä. Lapset, jotka luokiteltiin nyt tähtioppilaiden ryhmään,
olivat harjoitelleet kuusi tuntia viikossa 9-vuotiaina ja kuusitoista tuntia
viikossa ollessaan 14-vuotiaita. Viikoittaiset harjoittelumäärät kasvoivat,
mitä vanhemmaksi soittajat tulivat. Kun soittajat saavuttivat 20-vuoden iän,
alettiin lähennellä maagiseksi tullutta 10 000 tunnin rajaa, jota useat
tutkijat ovat sittemmin pitäneet ammatillisen huippumenestyksen rajana. Eli
yhteenvetona:
1: tähtioppilaiden ryhmä oli
käyttänyt aikaa harjoitteluun n. 10 000 tuntia.
2: hyviksi luokitellut oppilaat
n. 8 000 tuntia
3: vähiten harjoitelleet oppilaat
n. 4 000 tuntia
Tutkimuksissa käytiin läpi myös
muita vastaavia tutkimuksia, ja samanlaisiin tuntimääriin päädyttiin joka
kerta. Kertaakaan ei kuitenkaan löydetty luonnonlahjakkuutta, joka olisi
harjoitellut vain murto-osan ajastaan muihin nähden. Menestyneillä yksilöillä
oli aina hurja määrä harjoittelutunteja takanaan.
Ihmisten pitäisi uskoa, että älykkyys on kuin lihas, jota voi kasvattaa. Olennaista olisi, että opettajat osaisivat hyödyntää jokaisen tilanteen, jossa lapsen on mahdollista oppia. Opettajien tulisi peräänkuuluttaa, että ei kannata välttää vaikeita tehtäviä vaan haastaa itsensä aina kuin mahdollista ja siirtyä mukavuusalueen ulkopuolelle. Tällainen itsensä haastaminen voi aluksi tuntua vaikealta, mutta sitä kohti kannattaa edetä pienin askelin. Mikäli epäonnistuu jossain niin mitä se haittaa? Kehitys lähtee aina ristiriidasta ja jokaisen yksilön pitäisi käsittää, että virheet voivat olla positiivinen asia, sillä niistä oppimisen avulla pääsee lähestymään kohti päämääräänsä.
Tärkeä osa intohimon löytymistä on
kutsumuksen löytäminen ja tähän liittyy yksilön temperamentti. Tämä ominaisuus
on jokaisella meissä synnynnäinen ominaisuus ja se kertoo aika tarkasti
jokaiselle yksilölle, mitä hän haluaa tehdä. Mikäli sisäistämme itsellemme
periaatteen, että menestyminen vaatii 10 000 tuntia harjoittelua, on olennaisen
tärkeää kuunnella omaa intohimoaan ja sitä mitä haluaa tehdä, jotta on valmis
oikeasti harjoittelemaan sitä asiaa 3 tuntia päivässä. Uskon vakaasti siihen,
että jokaisella meistä on jokin intohimo ja jokainen meistä voi kasvaa
huippulahjakkaaksi, kunhan ensin hoksaa – mikä se oma intohimo on ja alkaa
tehdä töitä sen eteen. Intohimon löytäessään ihminen pääsee Flow-tilaan ja
nauttii joka päivä siitä matkasta, jonka aikana intohimo kannattelee toimintaa
niin, että aika lentää kuin siivillä.
Kasvuympäristö
”Ihmisten kasvuympäristöllä on todella paljon merkitystä. Korkeamman tuloluokan perheen lapsi kirjoittaa 5 kertaa todennäköisemmin laudaturin paperit kuin duunariperheen.” (Markku Vanttaja, 2000).
Menestyneet ihmiset saavat tutkijoiden mukaan olla
kiitollisia otolliselle kasvuympäristölle, sillä tutkimusten mukaan menestyneillä
yksilöillä on lähes poikkeuksetta ollut otollinen kasvuympäristö hyvää
tulevaisuutta varten. Nykyaikana, jolloin idoleita palvotaan yli kaiken,
uskotaan siihen, että jokainen täydellisen näköinen ja oloinen ihminen on
tehnyt itse kaiken työn onnensa eteen. ”Jokainen
on oman onnensa seppä” pätee siinä mielessä, että ilman työtä hyvää
tulevaisuutta ei tule, mutta lausetta pitäisi muuttaa esimerkiksi niin, että ”jokainen on oman onnensa ja kasvuympäristönsä
seppä”. Menestyneet ihmiset ovat päässeet nauttimaan hyvän kasvuympäristön
tuomista erinomaisista tilaisuuksista, eduista ja kulttuuriperinnöstä, joiden
ansiosta heillä on ollut erilainen mahdollisuus oppia, tehdä töitä ja ottaa
maailma haltuun eri tavalla kuin muilla. Jokaisella yksilöllä on myös ollut
hyvä kasvuympäristö takanaan. Kun puhutaan lapsineroista, kuten Mozartista,
ihmisiltä jää usein huomaamatta että hänellä oli taustallaan yksi sen ajan
suurimmista musiikkipedagogeistaan – hänen isänsä. Psykologi Michael Howe
kirjoittaa kirjassaan Genius Explained seuraavanlaisesti:
”Mozartin varhaiset
työt eivät ole mitenkään huomattavia kypsien säveltäjien teoksiin verrattuna.
Todennäköisesti hänen isänsä kirjoitti ylös ensimmäiset niistä ja saattoi myös
parannella niitä samalla. Monet Wolfgangin lapsuuden sävellyksistä, esimerkiksi
ensimmäiset seitsemän konserttoa pianolle ja orkesterille, ovat suurelta osin
muiden säveltäjien töistä tehtyjä sovituksia. Mozart sävelsi ensimmäisen
pelkästään omaa musiikkia sisältävän mestariteoksena pidetyn konserton (nro 9,
KV 271) vasta 21-vuotiaana, ja siinä vaiheessa hän oli säveltänyt konserttoja
jo kymmenen vuotta.”
Jotkut ihmiset syntyvät kultalusikka
kädessä, jotkut saavat huonommat arvat. Jokainen meistä ponnistelee omista
lähtökohdista kasvaakseen tähän maailmaan. Tästä huolimatta elämä ei kuitenkaan
ole pelkästään yksilöiden omissa
käsissä. Useiden lahjakkaiden nerojen, kuten Mozartin menestyksen taustalla on
yksi tai useampi ohjaaja. Mozartin tapauksessa tämä ohjaaja oli lahjakas
pedagogi-isä. Wolfgang oli lapsinero, joka kasvoi köyhistä oloista koko
maailman tietoisuuteen. Harva kuitenkaan tietää isän merkittävää roolia: hän opetti
määrätietoisesti poikaansa harrastuksessa, jonka eteen tämä rakasti tehdä
töitä. Tässä tullaan mielestäni opettajien ja vanhempien tärkeimpään tehtävään:
Heidän tulee olla mukana ohjaamassa lapsia uuteen maailmaan ja kasvattaa ja
auttaa heitä löytämään oman sisäisen motivaationsa asiaan, missä kukakin on
hyvä. Nämä lapset ovat niitä, jotka tulevat rakentamaan tulevaisuuden maailman.
Lähteet
Gladwell, M. (2010.) Kuka menestyy ja miksi?
Hellsten, T. (2000.) Saat sen mistä luovut.
Järvilehto, L. (2014.) Hauskan oppimisen vallankumous
Martela, Frank. (2015.) Sisäisen motivaation käsikirja
Vanttaja, Markku. (2000). Koulumenestyjien kotitausta, sosioekonominen
asema ja tulotaso. Yhteiskuntapolitiikka 65: 1, 35–45
TED luento, Sir Ken Robinson: http://www.ted.com/talks/ken_robinson_says_schools_kill_creativity
Oikein hyvä! Artikkelin alkuosan voi allekirjoittaa kokonaan, mutta loppupuolikkaaseen (Miten lapsi pysyy taiteilijana?) minulla on paljon kritiikkiä.
VastaaPoistaAloitat osion pohtimalla geenien merkitystä ja väität:
"Kaikista pienin vaikutus menestykseen on ihmisen geeniperimällä"
Tämä on... virheellinen tieto. Geeneillä on valtava vaikutus ihmisen menestykseen, alalla kuin alalla. Suunnilleen puolet mistä tahansa mitattavasta asiasta johtuu geeneistä: musiikillisestä lahjakkuudesta, persoonallisuuspiirteistä, matemaattisesta lahjakkuudesta, aikuisiän tulotasosta jne. Katso esim. Tammisalo 2003 (PDF), Bouchard 2004 (PDF), Benjamin et al 2012, Trzakowski et al 2014, Hyytinen et al 2013 (PDF) jne jne. Wikipedian sivu "Nature versus nurture" on hyvä (joskin pitkä) alustus aiheeseen.
10 000 tunnin sääntö on myös kohdannut suurta kritiikkiä. Slate-lehdessä oli erinomainen artikkeli hyvien lähdeviitteiden kera tästä aiheesta: "Practice Does Not Make Perfect". Kritiikin pääkohdat:
- "Fernand Gobet and Guillermo Campitelli found that chess players differed greatly in the amount of deliberate practice they needed to reach a given skill level in chess. For example, the number of hours of deliberate practice to first reach “master” status (a very high level of skill) ranged from 728 hours to 16,120 hours."
- "Deliberate practice left more of the variation in skill unexplained than it explained. For example, deliberate practice explained 26 percent of the variation for games such as chess, 21 percent for music, and 18 percent for sports. So, deliberate practice did not explain all, nearly all, or even most of the performance variation in these fields."
- "For a pair of identical twins, the twin who practiced music more did not do better on the tests than the twin who practiced less."
- "Olympic sprinters such as Jesse Owens, Marion Jones, and Usain Bolt were exceptional compared with their competitors from the very start of their sprinting careers—before they had accumulated much more practice than their peers."
Ericssonia (tai varsinkin hänen fanejaan) on syytetty korrelaation ja kausaliteetin sekoittamisesta: vaikka mestarit ovat harjoitelleet 10 000 tuntia, ei se tarkoita, että harjoittelu on tehnyt heistä mestareita. Voi yhtä hyvin olla, että vain ne, joilla on alalle lahjakkuutta, jaksavat jatkaa harjoittelua, koska vain he huomaavat harjoittelun tuottavan tulosta. Nykytietämyksen valossa mestaruuteen tarvitaankin sekä geneettiset taipumukset että paljon harjoittelua.
Suuret kiitokset vastauksestasi, Antti! Erittäin tärkeitä lähteitä, joihin tutustun mielenkiinnolla. Aika erikoista, että geeneillä olisikin niin suuri vaikutus. Jotenkin olen niin hurahtanut tiettyjen tietokirjailijoiden (Martela, Gladwell yms.) ajatusmaailmaan geeniperimään liittyen, että olen alkanut komppaamaan heidän ajatuksiaan. Ymmärrän tietenkin sen, että geeniperimällä on vaikutusta ihmisen menestykseen, mutta yllätyn suuresti, jos sitä on jopa puolet. Malcolm Gladwellin "Kuka menestyy ja miksi" kirjassa käydään suht kattavasti läpi, että tutkijat eivät ole löytäneet yksilöitä, jotka olisivat muita pienemmällä harjoittelumäärällä saavuttaneet saman menestyksen kuin muut paljon harjoitelleet. Myönnän toki nöyränä, että olen tällä tutkijan alalla vasta-alkaja, joten lähteet, joita laitoit tulee varmasti avaamaan myös minun silmiä :)
PoistaMitä tulee 10 000 tunnin harjoitteluun, niin puhut kyllä siinäkin asiaa. En ilmaissut tekstissä tarpeeksi tarkasti intohimon vaikutusta harjoittelumäärään. Vaikea on kuvitella, että kuka tahansa tulisi mestariksi alallaan, kun on harjoitellut tasan 10 000 tuntia vaan mukaan tarvitaan ehdottomasti sisäinen motivaatio, joka tekee harjoittelusta mieluista. Avaimet syntyvät geeniperimästä, kasvuympäristöstä, harjoittelusta ja intohimosta harjoitteluun. Ehkäpä seuraava kirjoitukseni koskeekin intohimon merkitystä :)
Hyvää tekstiä Antti!
VastaaPoistaTuosta geenien vaikutuksen määrästä näyttäisi olevan paljon monenlaista näkemystä ja tutkimustulosta. Yhtämieltä kai ollaan siitä, ettei pelkällä lahjakkuudella pärjää ja toisaalta keskinkertaisella lahjakkuudellakin pääsee pitkälle jos on innostusta ja tekee töitä.
Harjoittelumäärän lisäksi merkitystä on tietysti laadulla; 3 tuntia laadukasta harjoittelua päivässä voi tuottaa parempaa tulosta kuin 6 tuntia normipuurtamista. Vasta julkaistussa suomal. liikuntatutkimuksessa ( valitettavasti en löydä nyt siihen linkkiä), saatiin mm. selvää näyttöä siitä, ettei varhain aloitettu, ainoastaan lajikohtainen harjoittelu tuota huippuja eikä myöskään pitkäaikaisia harrastajia, vaikka harjoittelumäärät olisivat suuret. Sen sijaan pitkään jatkunut monipuolinen harrastaminen ja harjoittelu, tekemisen ilo sekä leikkisyys olivat yhteisiä nimittäjiä huippu-urheilijoille sekä pitkään lajin parissa viihtyneille. Luulen, että monipuolisuus, ilo ja leikkisyys ovat harjoittelun lisäksi ne tekijät, jotka jalostavat kaikenlaisen lahjakkuuden huippuunsa. Siksi ei riitä, että esim. koululuokat varustetaan iPadeilla ja älyseinillä.
Vielä tuosta " jokainen on oman onnensa ja kasvuympäristönsä seppä"...
Itse ajattelen, että synnymme ja olemme olemassa vuorovaikutuksen tuloksena, siksi en ole vain itse vastuussa tai vastuussa vain itsestäni. Kasvan ja kehityn vain olemalla vuorovaikutuksessa ympäristöni kanssa, ja omalla vuorovaikutuksella vaikutan/ vastaan siitä, auttaako se toisia eteenpäin vai ei.
Toki aikuisena voin valita, miten suhtaudun siihen kasvu- ja vuorovaikutuksen ympäristöön, mikä minulla esim. lapsuudessa on ollut tai nyt on. Se on helppoa silloin kun lähtökohdat ovat olleet hyvät.
Joskus myös lahjakkaan lapsen ja lahjakkuutta edistävän vanhemman vuorovaikutuksen lopputuloksena voi olla huippuunsa viritetty lapsinero, mutta ei onnellinen ja tasapainoinen ihminen. Esim. Mozartin ja hänen isänsä suhde ei ollut kovin hyvä. M. Jacksonin isä kirjaimellisesti pieksi lapsiaan kehittymään musiikillisesti. Mozartin onnellisuudesta en tiedä, MJ: n kenkiin en olisi kaikesta siitä neroudesta ja lahjakkuudesta huolimatta vaihtanut. Allekirjoitan siis tuon ajatuksesi, että yhtenä menestymisen mittarina voi pitää sitä, miten yksilö arkielämässään voi😊
Kari Uusikylä on muuten kirjoittanut paljon lahjakkuuden moninaisuudesta, jos vaikka haluat lukea siitä lisää.
Kiitos vastauksestasi Elise :)
PoistaMinulla on paljon samanlaisia ajatuksia kanssasi. Lapsen geeniperimä vaikuttaa merkittävästi intohimon ja temperamentin syntymiseen. Avain on siinä, mitä kirjoitatkin lopussa - eli pääsee pitkälle jos on innostusta ja tekee töitä. Uskon siihen, kuten tämän tekstin otsikkokin, että jokainen lapsi on taiteilija, haaste on vain pysyä taiteilijana. Eli, miten lapsen intohimo saataisiin löydettyä ja mitä sen ylläpitämiseen vaaditaan. Tämä on mielestäni koulujärjestelmän tärkein tehtävä.
Olet myös täysin oikeassa tuosta laadukkaasta ja monipuolisesta harjoittelusta sekä leikin merkityksestä. On ihan mielettömän hienoa seurata esim. siskojeni lasten silmiä, kun menemme yhdessä pelaamaan jotain pallopeliä ja saan seurata, kuinka silmät kiiluvat ja kaikilta kasvoilta löytyy hymy. Mikäli joku näistä lapsista haluaisi kehittyä vaikka jalkapallossa, uskon itsekin siihen että 3 tuntia laadukasta harjoittelua korvaa 6 tunnin, kenties jopa pakotetun harjoittelun. Aika usein pakottajana ovat valmentajat, vanhemmat tai sitten opettajat. Onnistuneita esimerkkejä harjoittelusta vailla intohimoa löytyy esim. Aasian tiikeriäitien puolelta sekä tennissankari Andre Agassin elämänkerrasta, joka aloittaa tekstinsä suurinpiirtein näin: "En vihaa mitään muuta niin paljoa kuin tennistä". Voi siis olla, että jatkuva harjoittelu avaa jotkin menestyksen avaimet, mutta eri asia on - pitääkö se ihmisen onnellisena. Olet myös siinä oikeassa, että pelkkä iPadien ja älyseinien siirto luokkiin ei välttämättä palvele oppimista niin paljoa kuin kuvitellaan. En oikein jaksa uskoa siihen, että kaikki opettajat tietäisivät tasan tarkkaan, miten pädeistä saadaan paras hyöty irti ilman tarkempaa yhteistoiminnallista pohdiskelua asiasta. Miksei voisi kysyä aina opettajilta ja oppilailta erikseen, että tarvitsemmeko me älylaitteita? Jos tarvitsemme niin mihin tarvitsemme? Jos päästään hyvään lopputulokseen niin ne oikeasti hommataan kaikille.
Kiitos myös vinkistäsi liittyen Kari Uusikylään. Täytyy tutustua hänen kirjoituksiin :)
Muutama asia, jotka mielestäni Antin tekstissä nousee hienosti esille, ja jotka ansaitsevat saada lisää keskustelua yhteiskunnassa ylipäätään:
VastaaPoista- erittäin osuva Picasso-viite: pitäisi vaan pystyä taistelemaan sääntelyä ja normeja vastaan ettei luovuus tukahdu
- Intohimo ja Flow-tila: molempia varmasti tarvitaan eksperttitason saavuttamiseen, itsekin pyrin seuraamaan intohimoa
- älykkyys on kuin lihas: erittäin hyvä huomio, aivoja todellakin kannattaa treenata
- 10 000 tunnin sääntö: herättänyt tosiaan paljon keskustelua, kuten myöskin se, että minkä verran siitä pitää olla tavoitteellista tai asteittain syvenevää jne. tai kuten Ericsson puhuu, että tekemisen täytyy olla ’deliberate practise’. Näistä tosiaan voi vetää monenlaisia tilastoja, mutta lienee selvää, ihan kuin tekstissäsi esitätkin, että vaikka olisi miten hyvät geenit, paljon harjoitustunteja ja intohimoa tarvitaan silti. Eikä pelkkä fiilistely riitä, vaan nimenomaan tavoitteellista itsensä jatkuvaa ylittämistä tarvittaneen.
- hyviä lähteitä, Ericsson on itsellenikin tuttu oman eksperttitutkimukseen liittyvän väitöskirjani myötä. Täytyy tunnustaa, että kommenteissa mainittu Gobetin & Campitellin tutkimus, jossa ilmeisesti kritisoidaan Ericssonin deliberate practisea, ei ole itselleni tuttu – tulee kuitenkin mieleen, että voi olla aika haasteellista mitata luotettavasti sitä tuntimäärää, jota kukin (ekspertti)shakinpelaaja on harjoitellut ns. deliberate practise periaatteella. Hehän voivat vähätellä tekemisiään, ja todellisuudessa olla jatkuvassa flowssa treenaten itseään erittäinkin tavoitteellisesti - no täytyy ilmeisesti tutustua tähän tutkimukseen, ennen kuin voin kiveenhakata äskeistä kommenttiani :)
- mutta hyvää jälkeä, kannustan jatkamaan kirjoittamista, Antti!
Kiitos Kari vastauksestasi! Olen syksyn työkiireiden takia jättänyt kirjoittamisen vähemmälle, mutta nyt huomasin sähköpostia selatessani, että olit kirjoittanut tänne.
PoistaSuuri kiitos ajatuksistasi! Olen otettu, että jaksoit paneutua kirjotukseeni.
Hei kaikki,
VastaaPoistaKyseessä on hyvämaineinen yritys Greg Sherman Financial Aid Company, jonka lupaus on täytetty antaa rahoituslainoille uusi määritelmä. Tavoitteenamme on aina ollut tuoda tehokkaat lainauspalvelut jokaiselle todelliselle ja tukikelpoiselle hakijalle, joka on yksityishenkilö, yritys tai yhteistyöorganisaatio mistä päin maailmaa tahansa, joka etsii lainaa henkilökohtaisiin tarkoituksiin, aloittaviin yrityksiin , liiketoiminnan laajentaminen jne. Jos haluat lisätietoja, ota meihin yhteyttä sähköpostitse: gregshermanfinancialaid@gmail.com
Kiitos,
Mainososasto