Miten lapsi pysyy taiteilijana?

Kuvataiteilija Pablo Picasson kerrotaan sanoneen, että ”Kaikki lapset syntyvät taiteilijoina. Haaste on vain pysyä taiteilijana, kun kasvamme.” Miten lapsi sitten pysyy taiteilijana, löytää intohimonsa ja alkaa tehdä töitä sen eteen? Jotkut lapsista käyttävät omaa taitelijan lahjaansa matemaattiseen pohdiskeluun, toiset musiikkiin ja toiset piirtämiseen. Jokaisella lapsella on yksi tai useampi mielenkiinnon kohde, mitä kohti lähetään kehittymään ja etenemään, minkä myötä jotkut lapset saavat lahjakkaan lapsen maineen. Kaikki eivät kuitenkaan pysty hyödyntämään lahjojaan tai eivät pysy taiteilijoina, kun kasvavat. Lapsen lahjakkuuden analysoiminen on kuitenkin haastavaa, koska maailmassa ei tutkijoiden mielestä ole yhtään yksilöä, joka olisi kehittynyt jossain vaiheessa menestyväksi minimaalisella harjoittelumäärällä. Jokainen pystyy saavuttamaan menestystä, mutta mitä se vaatii? Tai mitä menestyminen edes tarkoittaa?

Mietin menestymisen käsitettä työn ja arjen yhdistelmällä. Näen menestymisen niin, että yksilö voi arkielämässään hyvin, minkä lisäksi hän on onnistunut löytämään itselleen työn, joka

1.       tuottaa hyvinvointia,

2.       vie Flow-tilaan, missä aika kuluu kuin siivillä,

3.       saa ajattelemaan, että tämä työ on intohimo, jonka kautta saan tehdä sitä mitä haluan.

Palkka ei ole ratkaiseva tekijä, kun pystyy tekemään tarpeellisia asioita, jotta itsellä on hyvä olla. Maailma on täynnä kirjoja, jotka kertovat miten tulla miljonääriksi ja miten menestyä.  Suuri osa näistä kirjoista pyörii rahallisen pääoma-ajattelun ympärillä. Uskon, että tällaiset ohjeet voivat toimia, mutta mielestäni paljon tärkeämpää on löytää oma intohimo. Mikäli lapsena oppii perusajattelun, jonka mukaan työ on välttämätön paha, joka on vain väline rahan hommaamiseksi, hukataan tärkeää voimavaraa ja opetetaan tavoittelemaan pelkkää materiaa. Koulujärjestelmämme ei tällä hetkellä toimi vielä tarpeeksi hyvin tukeakseen jokaisen lapsen intohimoa. Tällä tavalla Picasson alussa esittämä sitaatti hukkuu. Mielestäni lapsia pitäisi opettaa kyseenalaistamaan entistä enemmän. Lauri Järvilehdon ”Hauskan oppimisen vallankumous” kirjassa esitellään tuoretta englantilaista tutkimusta, jonka mukaan pieni lapsi kysyy 390 kysymystä päivässä ja lasten siirtyessä luokalta toiselle, kysymysten määrä laskee merkittävästi vuosi kerrallaan. Mielestäni jokaiseen luokkaan tulisi rakentaa sellainen oppimiskulttuuri, joka kannustaa kysymään ja sallii epäonnistumiset. Kyseenalaistamisesta syntyvällä ristiriidalla avataan ovet oppimisen kehitykselle.

”Kuuntelemalla ja kysymällä oppii ja löytää uutta. Kysymykset ovat dynaamisia, ne kuljettavat eteenpäin ja pitävät yllä vauhtia. Paradoksit tempaavat ihmisen uudelle oppimisen tasolle, sellaiselle tasolle, jossa kysymykset ovat vastauksia arvokkaampia ja ihmettely tympääntynyttä järkevyyttä tärkeämpää.” (Tommy Hellsten 2000.)

Mikäli yksilö etenee materiaa tavoittelevia askeleita eikä työskentele intohimonsa eteen, voi yhtäkkiä huomata, että hän etenee mahdollisesti järkeviä askelia, mutta tekee työtä, joka ahdistaa ja laskee hyvinvointia. Miksi ei voisi tavoitella alusta saakka sellaista työtä, joka tuo itselle hyvän olon? Vietämme puolet elämästämme töissä, joten onko väärin pyytää, että työstä voisi myös nauttia? Uskon siihen, että tällaisen henkisen menestymisen metsästäminen vaatii kuitenkin aikaa. Olen tällä matkalla itsekin vasta alussa, mutta uskon olevani oikealla matkalla. Uskon myös siihen, että henkinen menestys on myös se ominaisuus, mikä huippu-urheilijoilla ja maailmaa muuttaneilla ihmisillä on. Mitkä asiat tällaiseen henkisen menestyksen kasvuun sitten vaikuttavat?

Pienten lasten innokkuus, lahjakkuus ja avoimuus meitä ympäröivää maailmaa kohtaan ovat kiinnostaneet minua pitkään. Kun teini-ikäisenä etsin vielä omaa identiteettiäni, aloin lähestyä sitä tarkemmin osallistumalla kymmenen vuotta vanhempien siskojeni lasten kasvatukseen. Huolettomana teininä en ollut aikaisemmin kiinnostunut koulusta yhtään vaan löysin kiinnostukseni lähinnä musiikista ja kavereiden kanssa hengailusta. Sitten kun siskoilleni alkoi pikkuhiljaa putkahdella lapsia, aloin kiinnostua nuoresta iästäni huolimatta siitä, miten näitä uusia tulokkaita kasvatetaan. En kuitenkaan pohtinut asiaa sen syvemmin vaan vietin aikaa lasten kanssa pääasiassa leikkien, ohjaten ja välillä komentaen. Siskoillani oli tuohon aikaan molemmilla kaksi lasta, joista vanhimmat ovat tällä hetkellä 13- ja nuoremmat 12-vuotiaita. Kun lapset olivat muutaman vuoden nuorempia, pelasin heidän kanssaan eri joukkuepelejä ja ihailin joka kerta, kuinka lahjakkaita kaikki heistä olivat juostessaan silmät kiiluen ja yrittäen ottaa minulta palloa pois. Muistan myös oman pettymyksen tunteen, kuinka nämä lahjakkaat ipanat sitten saivat pallon vietyä. Tällä hetkellä tähän neljän joukkoon on tullut kaksi uutta poikaa lisää ja nyt muutaman vuoden ammatillisesti kokeneempana seuraan entistä suuremmalla mielenkiinnolla näiden kahden kummipoikani kasvua. Pohdin usein siskojeni ja muiden läheisteni kanssa, mistä syystä näemme heidät lahjakkaina ja mitkä asiat pitävät heidän intohimonsa yllä. Miksi jotkut meistä kulkevat läpi elämän lahjojaan toteuttaen ja toiset hukkaavat intohimonsa tai tyytyvät vähempään?

Lapsi pyrkii koko ajan etsimään jotain tekemistä, jotta ei tuntisi oloaan tylsäksi. Olen nähnyt, kuinka joiltain siskojeni lapsista otetaan hetkellisesti iPad pois käytöstä, minkä myötä lapsi näyttää niin tylsistyneeltä, että ei voi kuvitella. Sitten menee vähän aikaa ja joku saa idean lähteä ulos pelaamaan jalkapalloa ja iPadit unohtuvat. Valitettavasti koulu ja koko yhteiskunnan järjestelmä jotenkin onnistuvat vieroittamaan ihmistä pois aktiivisuuden tunteesta ja alistamaan ajatukselle, että meidän on vaan tehtävä töitä, koska maailma on sellainen. Mikäli 5-luokkalainen lapsi on kiinnostunut piirtämisestä, minkä myötä hän piirtelee samaan aikaan, kun oppitunnilla kerrotaan Hattujen ja myssyjen sodasta, moni opettaja todennäköisesti käskee oppilasta lopettamaan piirtämisen. Lapset ovat käsittämättömän luovia yksilöitä ja heidän intohimoaan tulisi aina tukea 100 prosenttisesti. Muistan erään TED-luennon, jossa Sir Ken Robinson kertoi pienestä lapsesta, joka piirsi sanojensa mukaan kuvaa Jumalasta.  Opettaja meni sanomaan lapselle, että ”Eihän kulta pieni kukaan tiedä, miltä Jumala näyttää”. Tähän lapsi vastasi: ”No, kohta tietää”

Vinkki opettajalle:

-         Mikäli kohtaat tällaisia innokkaita piirtäjiä, anna heille vapaus toteuttaa itseään ja piirtää samalla kun kerrot Hattujen ja Myssyjen sodasta. Jos päätät antaa piirtämistehtävän koko luokalle, voit pyytää lapsia tehtävän jälkeen esittelemään piirrokset toisilleen kolmen – neljän hengen ryhmissä. 

Miten lapsi pysyy taiteilijana?

Geeniperimä

Kaikista pienin vaikutus menestykseen on ihmisen geeniperimällä, mutta tätä vaikutusta ei voi kuitenkaan jättää huomioimatta. Ei ole sattumaa, että jotkin perheet ovat musikaalisempia kuin toiset. Petteri ja Soila Sariolalle sekä Von Hertzeneiden muusikkoklaanille on yhteistä, että heidän vanhemmista ainakin toisella kulkee musiikki veressään. Petteri Sariola on yksi tämän päivän tunnetuimmista huippumuusikoista Suomessa, Soila Sariola kuuluu lauluyhtye Rajattomiin ja Von Hertzen Brothers on Suomen tämän hetken kovimpia progressiivisen rockin ulkomaille viejiä. Vaikka vanhempien kautta tuleva geeniperimä voi vaikuttaa kovasti lapsen musikaalisuuteen tai vaikka päättelykykyyn, se on kuitenkin vasta lähtölaukaus menestykselle. Mielestäni sellaista menestysreseptiä ei ole vielä keksitty, jolla saataisiin lapsista automaattisesti mahdollisimman menestyneitä. Jokaisen yksilön poikkeukselliset taidot alkavat tuottaa hedelmää vasta määrätietoisen harjoittelun ja kasvuympäristön vaikutuksen kautta. Harva esimerkiksi tietää, että Teemu Selänne karsiutui ensimmäiseltä Pohjola-leiriltä, johon valitaan teini-ikäiset jääkiekon huippulahjakkuudet. Teemu puhkesi kukkaan vasta vajaa 20-vuotiaana, jolloin hän oli mukana nostamassa Jokereita Suomen huippujoukkueiksi. 

On selvää, että geeniperimällä on vaikutusta lahjakkaan yksilön kannalta. Geeneistä on mahdollista saada fyysistä etua, mikä näkyy nuorten urheilijoiden kasvaessa aikuisen mittoihin, mutta tästä huolimatta – ratkaisevaa merkitystä lopputuloksen kannalta ei ole vielä pystytty osoittamaan. Kuten Lauri Järvilehto sanoo: ”Mitä tahansa perinnöllistä puutetta voi kompensoida harjoituksen ja innovaation keinoin, kuten esimerkiksi eteläafrikkalainen jalaton pikajuoksija Oscar Pistorius osoittaa.”

Harjoittelu

”Ihminen, joka jatkuvasti kehittää itseään pärjää todennäköisesti paremmin vastaantulevaa susilaumaa vastaan, kuin ihminen, joka ei pyri harjoittamaan kykyjään.” (Frank Martela, 2015).

Tutkijat ympäri maailman ovat jo monien vuosien ajan miettineet, miten synnynnäinen lahjakkuus vaikuttaa aikuisiässä menestymiseen. 1990-luvun alussa Berliinin musiikkiakatemiassa tehtiin tunnettu lahjakkuutta käsittelevä tutkimus psykologi Anders Ericssonin toimesta, jossa hän tutkimusryhmänsä kanssa jakoi taitavia viulisteja ryhmiin seuraavanlaisesti:

1: ryhmässä oli tähtioppilaat, joista odotettiin maailmankuuluja esiintyjiä

2: ryhmässä oli hyviksi luokitellut oppilaat

3: ryhmässä oli oppilaat, joista ei odotettu kenenkään tekevän viulunsoitosta ammattiaan tulevaisuudessa.

Jokaisen ryhmän viulisteilta kysyttiin sama kysymys: ”Kuinka monta tuntia olette harjoitelleet koko tähänastisen uranne aikana viulunsoiton parissa?”. Tällaiseen kysymykseen on suhteellisen haastavaa vastata, koska en usko kenenkään Flow-tilassa harjoittelevan ihmisen käyttävän joka päivä kelloa mitatakseen työmääräänsä. Tutkijat kuitenkin onnistuivat jotenkin selvittämään tämän ja saivat selville, että kaikki soittajat käyttivät varhaislapsuutensa soittaen lähes yhtä paljon, mutta kahdeksan vuoden iässä eroja alkoi ilmetä. Lapset, jotka luokiteltiin nyt tähtioppilaiden ryhmään, olivat harjoitelleet kuusi tuntia viikossa 9-vuotiaina ja kuusitoista tuntia viikossa ollessaan 14-vuotiaita. Viikoittaiset harjoittelumäärät kasvoivat, mitä vanhemmaksi soittajat tulivat. Kun soittajat saavuttivat 20-vuoden iän, alettiin lähennellä maagiseksi tullutta 10 000 tunnin rajaa, jota useat tutkijat ovat sittemmin pitäneet ammatillisen huippumenestyksen rajana. Eli yhteenvetona:

1: tähtioppilaiden ryhmä oli käyttänyt aikaa harjoitteluun n. 10 000 tuntia.

2: hyviksi luokitellut oppilaat n. 8 000 tuntia

3: vähiten harjoitelleet oppilaat n. 4 000 tuntia

Tutkimuksissa käytiin läpi myös muita vastaavia tutkimuksia, ja samanlaisiin tuntimääriin päädyttiin joka kerta. Kertaakaan ei kuitenkaan löydetty luonnonlahjakkuutta, joka olisi harjoitellut vain murto-osan ajastaan muihin nähden. Menestyneillä yksilöillä oli aina hurja määrä harjoittelutunteja takanaan.

Ihmisten pitäisi uskoa, että älykkyys on kuin lihas, jota voi kasvattaa. Olennaista olisi, että opettajat osaisivat hyödyntää jokaisen tilanteen, jossa lapsen on mahdollista oppia. Opettajien tulisi peräänkuuluttaa, että ei kannata välttää vaikeita tehtäviä vaan haastaa itsensä aina kuin mahdollista ja siirtyä mukavuusalueen ulkopuolelle. Tällainen itsensä haastaminen voi aluksi tuntua vaikealta, mutta sitä kohti kannattaa edetä pienin askelin. Mikäli epäonnistuu jossain niin mitä se haittaa? Kehitys lähtee aina ristiriidasta ja jokaisen yksilön pitäisi käsittää, että virheet voivat olla positiivinen asia, sillä niistä oppimisen avulla pääsee lähestymään kohti päämääräänsä.

Tärkeä osa intohimon löytymistä on kutsumuksen löytäminen ja tähän liittyy yksilön temperamentti. Tämä ominaisuus on jokaisella meissä synnynnäinen ominaisuus ja se kertoo aika tarkasti jokaiselle yksilölle, mitä hän haluaa tehdä. Mikäli sisäistämme itsellemme periaatteen, että menestyminen vaatii 10 000 tuntia harjoittelua, on olennaisen tärkeää kuunnella omaa intohimoaan ja sitä mitä haluaa tehdä, jotta on valmis oikeasti harjoittelemaan sitä asiaa 3 tuntia päivässä. Uskon vakaasti siihen, että jokaisella meistä on jokin intohimo ja jokainen meistä voi kasvaa huippulahjakkaaksi, kunhan ensin hoksaa – mikä se oma intohimo on ja alkaa tehdä töitä sen eteen. Intohimon löytäessään ihminen pääsee Flow-tilaan ja nauttii joka päivä siitä matkasta, jonka aikana intohimo kannattelee toimintaa niin, että aika lentää kuin siivillä.

Kasvuympäristö

”Ihmisten kasvuympäristöllä on todella paljon merkitystä. Korkeamman tuloluokan perheen lapsi kirjoittaa 5 kertaa todennäköisemmin laudaturin paperit kuin duunariperheen.” (Markku Vanttaja, 2000).

Menestyneet ihmiset saavat tutkijoiden mukaan olla kiitollisia otolliselle kasvuympäristölle, sillä tutkimusten mukaan menestyneillä yksilöillä on lähes poikkeuksetta ollut otollinen kasvuympäristö hyvää tulevaisuutta varten. Nykyaikana, jolloin idoleita palvotaan yli kaiken, uskotaan siihen, että jokainen täydellisen näköinen ja oloinen ihminen on tehnyt itse kaiken työn onnensa eteen. ”Jokainen on oman onnensa seppä” pätee siinä mielessä, että ilman työtä hyvää tulevaisuutta ei tule, mutta lausetta pitäisi muuttaa esimerkiksi niin, että ”jokainen on oman onnensa ja kasvuympäristönsä seppä”. Menestyneet ihmiset ovat päässeet nauttimaan hyvän kasvuympäristön tuomista erinomaisista tilaisuuksista, eduista ja kulttuuriperinnöstä, joiden ansiosta heillä on ollut erilainen mahdollisuus oppia, tehdä töitä ja ottaa maailma haltuun eri tavalla kuin muilla. Jokaisella yksilöllä on myös ollut hyvä kasvuympäristö takanaan. Kun puhutaan lapsineroista, kuten Mozartista, ihmisiltä jää usein huomaamatta että hänellä oli taustallaan yksi sen ajan suurimmista musiikkipedagogeistaan – hänen isänsä. Psykologi Michael Howe kirjoittaa kirjassaan Genius Explained seuraavanlaisesti:

”Mozartin varhaiset työt eivät ole mitenkään huomattavia kypsien säveltäjien teoksiin verrattuna. Todennäköisesti hänen isänsä kirjoitti ylös ensimmäiset niistä ja saattoi myös parannella niitä samalla. Monet Wolfgangin lapsuuden sävellyksistä, esimerkiksi ensimmäiset seitsemän konserttoa pianolle ja orkesterille, ovat suurelta osin muiden säveltäjien töistä tehtyjä sovituksia. Mozart sävelsi ensimmäisen pelkästään omaa musiikkia sisältävän mestariteoksena pidetyn konserton (nro 9, KV 271) vasta 21-vuotiaana, ja siinä vaiheessa hän oli säveltänyt konserttoja jo kymmenen vuotta.”

Jotkut ihmiset syntyvät kultalusikka kädessä, jotkut saavat huonommat arvat. Jokainen meistä ponnistelee omista lähtökohdista kasvaakseen tähän maailmaan. Tästä huolimatta elämä ei kuitenkaan ole pelkästään yksilöiden omissa käsissä. Useiden lahjakkaiden nerojen, kuten Mozartin menestyksen taustalla on yksi tai useampi ohjaaja. Mozartin tapauksessa tämä ohjaaja oli lahjakas pedagogi-isä. Wolfgang oli lapsinero, joka kasvoi köyhistä oloista koko maailman tietoisuuteen. Harva kuitenkaan tietää isän merkittävää roolia: hän opetti määrätietoisesti poikaansa harrastuksessa, jonka eteen tämä rakasti tehdä töitä. Tässä tullaan mielestäni opettajien ja vanhempien tärkeimpään tehtävään: Heidän tulee olla mukana ohjaamassa lapsia uuteen maailmaan ja kasvattaa ja auttaa heitä löytämään oman sisäisen motivaationsa asiaan, missä kukakin on hyvä. Nämä lapset ovat niitä, jotka tulevat rakentamaan tulevaisuuden maailman.

Lähteet

Gladwell, M. (2010.) Kuka menestyy ja miksi?

Hellsten, T. (2000.) Saat sen mistä luovut.

Järvilehto, L. (2014.) Hauskan oppimisen vallankumous

Martela, Frank. (2015.) Sisäisen motivaation käsikirja

Vanttaja, Markku. (2000). Koulumenestyjien kotitausta, sosioekonominen asema ja tulotaso. Yhteiskuntapolitiikka 65: 1, 35–45

TED luento, Sir Ken Robinson: http://www.ted.com/talks/ken_robinson_says_schools_kill_creativity

Myytti pienen luokkakoon merkityksestä elää ja voi hyvin?

2.4.2015 Porin kaupunki sai mieluisia uutisia Opetus- ja kulttuuriministeriöltä, joka jakoi 30 miljoonaa euroa valtionavustusta luokkakokojen pienentämiseen ja Porin osuus oli tästä noin puoli miljoonaa. Luokkakokojen pienentämistä pitkään ajanut entinen opetusministeri Krista Kiuru kertoi Satakunnan Kansan haastattelussa, kuinka ”Avustuksella tuetaan opettajia heidän haastavassa työssään. Lisäresurssit tukevat keskeisesti myös lasten oppimista ja pärjäämistä pitkällä aikavälillä.”. Kiuru tarttuu tässä pitkään opetusmaailmaa kohahduttaneeseen aiheeseen, joka ponnahtaa silloin tällöin esille. On varsin loogista ajatella, että jos opettaja pääsee opettamaan pientä luokkaa, oppimistuloksetkin paranevat. Lasten vanhemmille tulee tällöin ajatus, että jos heidän lapsensa on luokassa, jossa on 16 oppilasta, opettajalla riittää aikaa tutustua lapsiin paremmin ja oppimisen tehokkuus kasvaa. Mutta onko todellisuus näin yksinkertaista?

Eri maiden hallitukset ja vanhemmat yhdessä ovat jo monia vuosia olleet yhteistyössä, jotta saadaan luokkakokoja pienennettyä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa lähes 77 % kansalaisista on sitä mieltä, että verorahoja tulisi käyttää luokkakokojen pienentämiseen mieluummin kuin opettajien palkkojen nostamiseen. Tämä on poikkeuksellisen korkea luku, kun miettii sitä, kuinka harvoin Yhdysvalloissa ollaan yhtä mieltä mistään. Lähtölaukauksen luokkakokokeskustelulle on saattanut antaa yksi tunnetuimmista luokkakoon vaikutuksista kertovista tutkimuksista – projekti STAR Tenneseessä 1980-luvulla. STAR-projektissa tutkittiin 6000 lapsen oppimiskokemuksia, kun heidät sijoitettiin satunnaisesti pieniin ja suuriin luokkiin. Pienistä luokista oli alettu keskustella 1980-luvulla ja tutkimuksesta saatiin selville, että lapset suoriutuivat paremmin pienissä luokissa kuin isoissa luokissa. STAR:in tutkimustulosten myötä lukuisat maat ja Yhdysvaltain osavaltiot rupesivat käyttämään miljardeja dollareita luokkakokojen pienentämiseen. Tässä kuuluisassa tutkimuksessa on kuitenkin se puute, että tutkimuksesta oli informoitu etukäteen opettajille ja vanhemmille. Heille ilmoitettiin tutkimuksen toteuttamisesta varhaisessa vaiheessa, minkä myötä iso joukko motivoituneita vanhempia puuttui peliin mukaan ja sai lapsensa siirrettyä pienempiin luokkiin tutkimusten ajaksi. Samaan aikaan pienempien luokkien opettajat tiesivät, että heidän luokkansa oli tarkastelun kohteena, mikä tarkoitti sitä että pienempien luokkien oppilaat saivat varsin hyvät lähtökohdat opiskeluun tutkimuksen ajaksi.

Luokkakoosta on vuosien mittaan tehty lukuisia tutkimuksia, joista 15 %:ssä löydettiin tilastollisesti merkittäviä todisteita siitä, että oppilaat menestyvät paremmin pienemmissä luokissa. Suunnilleen saman verran osoitti, että oppilaat menestyivät huonommin pienissä luokissa. 20 %:ssa ei löydetty mitään vaikutusta luokkakoon eroille. Loput tutkimukset ovat taas löytäneet suuntaan tai toiseen todisteita, jotka eivät ole kuitenkaan missään nimessä tarpeeksi vahvoja minkäänlaisten todellisten johtopäätösten tekemiseen.

Tutkija Sirkku Kupiainen Helsingin yliopiston koulutuksen arviointikeskuksesta esittää MTV:n haastattelussa 3.2.2014, että oppilaiden osaamisen välillä ei ole mitään systemaattisesta yhteyttä luokkakoon kanssa. Kupiainen on tutkinut luokkakokojen vaikutusta oppimiseen vuosia ja hän pohjaa väitteensä lukuisiin kansainvälisiin tutkimuksiin. Mielenkiintoista, mutta totta - oppimisen taso on todettu jopa heikkenevän, kun on pieni luokkakoko kyseessä. Yhdeksi ongelmaksi Kupiainen sanoo, että opettajat eivät välttämättä aina muunna opetusmetodejaan, kun opettaja siirtyy opettamaan pienempää luokkaa. Tällä hetkellä alakoulujen luokkien luokkakoko on keskimäärin n. 19,7 oppilasta. Kupiaisen mukaan suuri osa opetuksesta tapahtuu tänä päivänä ryhmätöiden kautta, minkä myötä onnistunut ryhmätyöprosessi vaatii mieluummin yli 20 oppilasta kuin alle 20.

Joka tapauksessa hommansa osaava, innostunut opettaja saa omalla esimerkillään oppilaat innostuneeksi oppimisesta isoissakin luokissa. Mikäli opettaja saa oppijat löytämään oman intohimonsa, ottamaan vastuun omasta ja toisten oppimisesta ja opettamisesta, oppilaat oppivat paremmin – on kyseessä sitten iso tai pieni luokka. Jokainen oppilas tarvitsee ympärilleen ihmisiä, joilla on kysymyksiä kysyttävinä ja jotka painivat samojen ongelmien ja aiheiden parissa. Mitä enemmän oppilaita on, sitä enemmän vaihtelua syntyy keskusteluun, kun oppilaat pääsevät työskentelemään yhteistoiminnallisesti eri ryhmissä ja avaamaan mielipiteitään aiheisiin liittyen. Tällöin luokan henki elävöityy ja sitouttaa lapsia oppimiseen niin, että passivoituminen jää vähemmäksi. Tänä päivänä lukuisat koulutustutkijat ovatkin yhtä mieltä siitä, että opettajan taidoilla on enemmän merkitystä oppijan menestyksen kannalta kuin luokan koolla. Tietääköhän Krista Kiuru tämän?

Lähteet

http://www.mtv.fi/uutiset/kotimaa/artikkeli/hatkahdyttava-loyto--mita-pienempi-luokka--sita-huonommat-tulokset/2786954

http://www.satakunnankansa.fi/Satakunta/1194971522071/artikkeli/pori+sai+puoli+miljoonaa+luokkakokojen+pienentamiseen.html

Gladwell, Malcolm 2015. Daavid ja Goljat.

Muutoksen keskustelu on jo käynnissä

Me suomalaiset olemme tottuneet viime vuosina siihen, että maamme on saanut tunnustusta eri tutkimuksissa: Newsweek Magazine – lehti, valitsi Suomen vuonna 2010 maailman parhaaksi maaksi, minkä lisäksi Gallup World Poll valitsi samana vuonna Suomen maailman onnellisimmaksi maaksi Tanskan ohella. Yksi merkittävimmistä tutkimuksista on ollut kuitenkin koulutuksen laatua mittaava PISA-tutkimus, jossa suomalaiset ovat saaneet vuosien saatossa menestystä, mutta sen valta-asema on alkanut horjua.

Jokainen, joka on ollut yhtään hereillä viime kuukausina, on saattanut huomata vallalla olevan keskustelun opetuksen murroksesta ja mahdollisesta vallankumouksesta. Keskustelua käydään mm. Facebookissa, Twitterissä, eri seminaareissa sekä lehtien mielipidesivustoilla, joissa yleisimpiä teemoja ovat tulevaisuuden koulu ja TVT-opettaminen. Onko sitten PISA tulosten heikkeneminen nostanut ihmisten huomion vai onko sosiaalinen media ollut avainasemassa ihmisten mielipiteiden yhdistämisessä, sitä en tiedä. Mielenkiintoista on kuitenkin nähdä, että mitä nyt tapahtuu, kun keskustelu oppimisen vallankumouksesta on herännyt. Uskaltavatko suomalaiset opetusalan asiantuntijat yhdistää voimansa suomalaisen koulun puolesta? Viitteitä siitä ainakin on.

Kun pohditaan opettajan roolia luokan edessä olevana auktoriteettina ja lasten kasvattajana, on huomioitava se, että samat konstit eivät toimi opettajalla enää niin kuin ennen. Näen suurempina muutoksina koulun kaavoihin kangistumisen sekä TVT-opettamisen (Tieto- ja Viestintätekniikan) esiinmarssin. Olen vuosien varrella tehnyt paljon sijaisopettajan töitä, minkä aikana olen saanut kokea näitä muutoksia suhteellisen läheltä. Tarkoitan kaavoihin kangistumisella sitä, että vaikka opettajien tehtävä on käsittääkseni toimia eräänlaisina uuden maailman selittäjinä lapsille, koulujen toimintatavat junnaavat edelleen paikoillaan. Pieniä muutoksia toki kokeillaan, mutta silti opetus on suhteellisen samanlaista, kun olin itse oppilaana yli 10 vuotta sitten. Luokissa ollaan edelleen riveissä niin, että oppilaat tuijottavat toistensa päitä kasvojen sijaan. Kännykän käytöstä lentää kännykkä opettajalle ja opettaja on edelleen se tiedon jättiläinen, joka pyrkii siirtämään omasta päästään tietoa lapsille.

Miksei tietoa voitaisi alkaa luoda yhdessä - yhteistoiminnallisesti työskennellen? Oppilaat ohjattaisiin opettamaan toisiaan, minkä myötä oppilaiden itseohjautuvuus korostuu ja vastuu omasta oppimisesta kasvaa. Opettaja voisi enemmänkin olla ohjaaja, joka ymmärtää ja kuuntelee oppilaita aina tarpeen tullen. Hän ei välttämättä päätä, mitä oppijan on opittava vaan hän tutkii, millaisista asioista oppija on kiinnostunut ja mitä kohti oppijan luonne häntä ohjaa. Mielenkiintoisen tutkimuksen mukaan, ihmiset muistavat parhaiten seuraavin tavoin:

10 % siitä, mitä luemme

20 % siitä, mitä kuulemme

30 % siitä, mitä näemme

50 % siitä, mitä sekä näemme että kuulemme

70 % siitä, mitä keskustelemme

80 % siitä, mitä teemme

95 % siitä, mitä opetamme toisillemme

Lundberg & Berggren: Apinajohtajan käsikirja (2013, s. 211)

Jos tällainen tosiaan pitää paikkaansa, on mielenkiintoista ajatella, kuinka paljon tietoa oppilaat menettävät oppituntien aikana. Olen itse törmännyt 25- ikävuoteeni asti ties kuinka moneen opettajaan tai luennoitsijaan, ketkä käyttävät lähes koko oppitunnin tai luennon siihen, että suurimman osan ajastaan he puhuvat edessä tai esittelevät diasarjoja. Opiskelijat muistavat tohtori David A. Sousan (2005, 94 – 95.) tutkimusten mukaan vain noin 5 % luennoillaan saamasta sisällöstä. Tekemällä opituista asioista muistetaan sen sijaan jopa 75 %. Mikäli nämä tutkimukset pitävät paikkaansa, se tarkoittaa sitä, että jos opettaja pitää 45 minuutin oppitunnin, jossa oppilaat pääsevät koko ajan oppimaan tekemällä, he muistavat 75 % oppitunnista, mikä tarkoittaa ajassa hieman yli 30 minuutin edestä opittua tietoa. Sen sijaan, mikäli opettaja taas luennoi koko 45 minuuttia ja oppilaat muistavat vain 5 %, kuten Sousan esimerkin luennoilla, tieto jää nopealla laskennalla aika vähäiseksi.

Tietoteknisen vallankumouksen ja TVT-opettamisen näkökulmasta katsottuna on myös outoa ajatella, että älypuhelimia ei hyödynnetä vielä opettamisessa. Toki ymmärrän taustalla olevia syitä, mutta uskoakseni älypuhelinten tai pädien mukaanotto opetukseen toisi valtavia lisäresursseja opetukseen. Kun itse olin opiskelemassa Mikkelin ammattikorkeakoulussa, käytin lähes joka luennolla oppimisen apuna älypuhelinta. Jos opetuksen aiheena oli vaikka ”Elämyspedagoginen ohjaus”, etsin samaan aikaan aiheeseen liittyvää tietoa Googlesta, Wikipediasta tai Wolframalphasta. Kun löysin jotain mikä minua rupesi mietityttämään, tai jonka halusin jakaa ryhmäni kanssa, otin asian saman tien puheeksi, mistä syntyi aina keskustelu. Tänä päivänä lähes kaikilla lapsilla on älypuhelimet ja kouluilla pädit, joten on hyvä pohtia, kuinka suuren voimavaran tämä ”minikirjasto” toisi kenelle tahansa oppilaalle. Tällainen lisähyöty vaatii tietenkin yhteisten pelisääntöjen luomista oppilaiden kanssa, jotta vierailla sivuilla ei liikuta liikaa. Koen silti vahvana sen, että tieto- ja viestintätekniikka on otettava mukaan oppitunneille, jos haluamme että kaikilla lapsilla on yhtäläiset mahdollisuudet menestyä työelämässä. Lapsille pitää opettaa tiedonhakua, koodaamista, ohjelmointia ja eri sovellusten käyttöä. Opetuksen täytyy tapahtua yhdessä – yhteistoiminnallisesti.

Opetusala on murroksessa, minkä myötä keskustelu ja tekeminen muutoksen eteen on alkanut. Moni asia vaatii muutosta, mutta toivon että suomalaisilla opetusalan asiantuntijoilla on tahtoa kuunnella toisiaan ja lähteä pohtimaan muutosten ongelmia yhdessä. Niin paljon muutoksia ollaan jo ajamassa, minkä takia uskon, että opetus tulee muuttumaan. Sitä, kuinka paljon opetus tulee muuttumaan, ei vielä tiedetä, mutta toivottavasti päättäjät ja kuppikunnat kokoontuvat yhteen, jotta Suomi pysyy tulevaisuudessakin PISA mittausta vastaavien mittarien kärjessä.

Lähteet

Lundberg, T. & Berggren, O. (2013, 211.) Apinajohtajan käsikirja
Sousa, D. (2005, 94 - 95.) How the brain learns to read