Myytti pienen luokkakoon merkityksestä elää ja voi hyvin?

2.4.2015 Porin kaupunki sai mieluisia uutisia Opetus- ja kulttuuriministeriöltä, joka jakoi 30 miljoonaa euroa valtionavustusta luokkakokojen pienentämiseen ja Porin osuus oli tästä noin puoli miljoonaa. Luokkakokojen pienentämistä pitkään ajanut entinen opetusministeri Krista Kiuru kertoi Satakunnan Kansan haastattelussa, kuinka ”Avustuksella tuetaan opettajia heidän haastavassa työssään. Lisäresurssit tukevat keskeisesti myös lasten oppimista ja pärjäämistä pitkällä aikavälillä.”. Kiuru tarttuu tässä pitkään opetusmaailmaa kohahduttaneeseen aiheeseen, joka ponnahtaa silloin tällöin esille. On varsin loogista ajatella, että jos opettaja pääsee opettamaan pientä luokkaa, oppimistuloksetkin paranevat. Lasten vanhemmille tulee tällöin ajatus, että jos heidän lapsensa on luokassa, jossa on 16 oppilasta, opettajalla riittää aikaa tutustua lapsiin paremmin ja oppimisen tehokkuus kasvaa. Mutta onko todellisuus näin yksinkertaista?

Eri maiden hallitukset ja vanhemmat yhdessä ovat jo monia vuosia olleet yhteistyössä, jotta saadaan luokkakokoja pienennettyä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa lähes 77 % kansalaisista on sitä mieltä, että verorahoja tulisi käyttää luokkakokojen pienentämiseen mieluummin kuin opettajien palkkojen nostamiseen. Tämä on poikkeuksellisen korkea luku, kun miettii sitä, kuinka harvoin Yhdysvalloissa ollaan yhtä mieltä mistään. Lähtölaukauksen luokkakokokeskustelulle on saattanut antaa yksi tunnetuimmista luokkakoon vaikutuksista kertovista tutkimuksista – projekti STAR Tenneseessä 1980-luvulla. STAR-projektissa tutkittiin 6000 lapsen oppimiskokemuksia, kun heidät sijoitettiin satunnaisesti pieniin ja suuriin luokkiin. Pienistä luokista oli alettu keskustella 1980-luvulla ja tutkimuksesta saatiin selville, että lapset suoriutuivat paremmin pienissä luokissa kuin isoissa luokissa. STAR:in tutkimustulosten myötä lukuisat maat ja Yhdysvaltain osavaltiot rupesivat käyttämään miljardeja dollareita luokkakokojen pienentämiseen. Tässä kuuluisassa tutkimuksessa on kuitenkin se puute, että tutkimuksesta oli informoitu etukäteen opettajille ja vanhemmille. Heille ilmoitettiin tutkimuksen toteuttamisesta varhaisessa vaiheessa, minkä myötä iso joukko motivoituneita vanhempia puuttui peliin mukaan ja sai lapsensa siirrettyä pienempiin luokkiin tutkimusten ajaksi. Samaan aikaan pienempien luokkien opettajat tiesivät, että heidän luokkansa oli tarkastelun kohteena, mikä tarkoitti sitä että pienempien luokkien oppilaat saivat varsin hyvät lähtökohdat opiskeluun tutkimuksen ajaksi.

Luokkakoosta on vuosien mittaan tehty lukuisia tutkimuksia, joista 15 %:ssä löydettiin tilastollisesti merkittäviä todisteita siitä, että oppilaat menestyvät paremmin pienemmissä luokissa. Suunnilleen saman verran osoitti, että oppilaat menestyivät huonommin pienissä luokissa. 20 %:ssa ei löydetty mitään vaikutusta luokkakoon eroille. Loput tutkimukset ovat taas löytäneet suuntaan tai toiseen todisteita, jotka eivät ole kuitenkaan missään nimessä tarpeeksi vahvoja minkäänlaisten todellisten johtopäätösten tekemiseen.

Tutkija Sirkku Kupiainen Helsingin yliopiston koulutuksen arviointikeskuksesta esittää MTV:n haastattelussa 3.2.2014, että oppilaiden osaamisen välillä ei ole mitään systemaattisesta yhteyttä luokkakoon kanssa. Kupiainen on tutkinut luokkakokojen vaikutusta oppimiseen vuosia ja hän pohjaa väitteensä lukuisiin kansainvälisiin tutkimuksiin. Mielenkiintoista, mutta totta - oppimisen taso on todettu jopa heikkenevän, kun on pieni luokkakoko kyseessä. Yhdeksi ongelmaksi Kupiainen sanoo, että opettajat eivät välttämättä aina muunna opetusmetodejaan, kun opettaja siirtyy opettamaan pienempää luokkaa. Tällä hetkellä alakoulujen luokkien luokkakoko on keskimäärin n. 19,7 oppilasta. Kupiaisen mukaan suuri osa opetuksesta tapahtuu tänä päivänä ryhmätöiden kautta, minkä myötä onnistunut ryhmätyöprosessi vaatii mieluummin yli 20 oppilasta kuin alle 20.

Joka tapauksessa hommansa osaava, innostunut opettaja saa omalla esimerkillään oppilaat innostuneeksi oppimisesta isoissakin luokissa. Mikäli opettaja saa oppijat löytämään oman intohimonsa, ottamaan vastuun omasta ja toisten oppimisesta ja opettamisesta, oppilaat oppivat paremmin – on kyseessä sitten iso tai pieni luokka. Jokainen oppilas tarvitsee ympärilleen ihmisiä, joilla on kysymyksiä kysyttävinä ja jotka painivat samojen ongelmien ja aiheiden parissa. Mitä enemmän oppilaita on, sitä enemmän vaihtelua syntyy keskusteluun, kun oppilaat pääsevät työskentelemään yhteistoiminnallisesti eri ryhmissä ja avaamaan mielipiteitään aiheisiin liittyen. Tällöin luokan henki elävöityy ja sitouttaa lapsia oppimiseen niin, että passivoituminen jää vähemmäksi. Tänä päivänä lukuisat koulutustutkijat ovatkin yhtä mieltä siitä, että opettajan taidoilla on enemmän merkitystä oppijan menestyksen kannalta kuin luokan koolla. Tietääköhän Krista Kiuru tämän?

Lähteet

http://www.mtv.fi/uutiset/kotimaa/artikkeli/hatkahdyttava-loyto--mita-pienempi-luokka--sita-huonommat-tulokset/2786954

http://www.satakunnankansa.fi/Satakunta/1194971522071/artikkeli/pori+sai+puoli+miljoonaa+luokkakokojen+pienentamiseen.html

Gladwell, Malcolm 2015. Daavid ja Goljat.

Muutoksen keskustelu on jo käynnissä

Me suomalaiset olemme tottuneet viime vuosina siihen, että maamme on saanut tunnustusta eri tutkimuksissa: Newsweek Magazine – lehti, valitsi Suomen vuonna 2010 maailman parhaaksi maaksi, minkä lisäksi Gallup World Poll valitsi samana vuonna Suomen maailman onnellisimmaksi maaksi Tanskan ohella. Yksi merkittävimmistä tutkimuksista on ollut kuitenkin koulutuksen laatua mittaava PISA-tutkimus, jossa suomalaiset ovat saaneet vuosien saatossa menestystä, mutta sen valta-asema on alkanut horjua.

Jokainen, joka on ollut yhtään hereillä viime kuukausina, on saattanut huomata vallalla olevan keskustelun opetuksen murroksesta ja mahdollisesta vallankumouksesta. Keskustelua käydään mm. Facebookissa, Twitterissä, eri seminaareissa sekä lehtien mielipidesivustoilla, joissa yleisimpiä teemoja ovat tulevaisuuden koulu ja TVT-opettaminen. Onko sitten PISA tulosten heikkeneminen nostanut ihmisten huomion vai onko sosiaalinen media ollut avainasemassa ihmisten mielipiteiden yhdistämisessä, sitä en tiedä. Mielenkiintoista on kuitenkin nähdä, että mitä nyt tapahtuu, kun keskustelu oppimisen vallankumouksesta on herännyt. Uskaltavatko suomalaiset opetusalan asiantuntijat yhdistää voimansa suomalaisen koulun puolesta? Viitteitä siitä ainakin on.

Kun pohditaan opettajan roolia luokan edessä olevana auktoriteettina ja lasten kasvattajana, on huomioitava se, että samat konstit eivät toimi opettajalla enää niin kuin ennen. Näen suurempina muutoksina koulun kaavoihin kangistumisen sekä TVT-opettamisen (Tieto- ja Viestintätekniikan) esiinmarssin. Olen vuosien varrella tehnyt paljon sijaisopettajan töitä, minkä aikana olen saanut kokea näitä muutoksia suhteellisen läheltä. Tarkoitan kaavoihin kangistumisella sitä, että vaikka opettajien tehtävä on käsittääkseni toimia eräänlaisina uuden maailman selittäjinä lapsille, koulujen toimintatavat junnaavat edelleen paikoillaan. Pieniä muutoksia toki kokeillaan, mutta silti opetus on suhteellisen samanlaista, kun olin itse oppilaana yli 10 vuotta sitten. Luokissa ollaan edelleen riveissä niin, että oppilaat tuijottavat toistensa päitä kasvojen sijaan. Kännykän käytöstä lentää kännykkä opettajalle ja opettaja on edelleen se tiedon jättiläinen, joka pyrkii siirtämään omasta päästään tietoa lapsille.

Miksei tietoa voitaisi alkaa luoda yhdessä - yhteistoiminnallisesti työskennellen? Oppilaat ohjattaisiin opettamaan toisiaan, minkä myötä oppilaiden itseohjautuvuus korostuu ja vastuu omasta oppimisesta kasvaa. Opettaja voisi enemmänkin olla ohjaaja, joka ymmärtää ja kuuntelee oppilaita aina tarpeen tullen. Hän ei välttämättä päätä, mitä oppijan on opittava vaan hän tutkii, millaisista asioista oppija on kiinnostunut ja mitä kohti oppijan luonne häntä ohjaa. Mielenkiintoisen tutkimuksen mukaan, ihmiset muistavat parhaiten seuraavin tavoin:

10 % siitä, mitä luemme

20 % siitä, mitä kuulemme

30 % siitä, mitä näemme

50 % siitä, mitä sekä näemme että kuulemme

70 % siitä, mitä keskustelemme

80 % siitä, mitä teemme

95 % siitä, mitä opetamme toisillemme

Lundberg & Berggren: Apinajohtajan käsikirja (2013, s. 211)

Jos tällainen tosiaan pitää paikkaansa, on mielenkiintoista ajatella, kuinka paljon tietoa oppilaat menettävät oppituntien aikana. Olen itse törmännyt 25- ikävuoteeni asti ties kuinka moneen opettajaan tai luennoitsijaan, ketkä käyttävät lähes koko oppitunnin tai luennon siihen, että suurimman osan ajastaan he puhuvat edessä tai esittelevät diasarjoja. Opiskelijat muistavat tohtori David A. Sousan (2005, 94 – 95.) tutkimusten mukaan vain noin 5 % luennoillaan saamasta sisällöstä. Tekemällä opituista asioista muistetaan sen sijaan jopa 75 %. Mikäli nämä tutkimukset pitävät paikkaansa, se tarkoittaa sitä, että jos opettaja pitää 45 minuutin oppitunnin, jossa oppilaat pääsevät koko ajan oppimaan tekemällä, he muistavat 75 % oppitunnista, mikä tarkoittaa ajassa hieman yli 30 minuutin edestä opittua tietoa. Sen sijaan, mikäli opettaja taas luennoi koko 45 minuuttia ja oppilaat muistavat vain 5 %, kuten Sousan esimerkin luennoilla, tieto jää nopealla laskennalla aika vähäiseksi.

Tietoteknisen vallankumouksen ja TVT-opettamisen näkökulmasta katsottuna on myös outoa ajatella, että älypuhelimia ei hyödynnetä vielä opettamisessa. Toki ymmärrän taustalla olevia syitä, mutta uskoakseni älypuhelinten tai pädien mukaanotto opetukseen toisi valtavia lisäresursseja opetukseen. Kun itse olin opiskelemassa Mikkelin ammattikorkeakoulussa, käytin lähes joka luennolla oppimisen apuna älypuhelinta. Jos opetuksen aiheena oli vaikka ”Elämyspedagoginen ohjaus”, etsin samaan aikaan aiheeseen liittyvää tietoa Googlesta, Wikipediasta tai Wolframalphasta. Kun löysin jotain mikä minua rupesi mietityttämään, tai jonka halusin jakaa ryhmäni kanssa, otin asian saman tien puheeksi, mistä syntyi aina keskustelu. Tänä päivänä lähes kaikilla lapsilla on älypuhelimet ja kouluilla pädit, joten on hyvä pohtia, kuinka suuren voimavaran tämä ”minikirjasto” toisi kenelle tahansa oppilaalle. Tällainen lisähyöty vaatii tietenkin yhteisten pelisääntöjen luomista oppilaiden kanssa, jotta vierailla sivuilla ei liikuta liikaa. Koen silti vahvana sen, että tieto- ja viestintätekniikka on otettava mukaan oppitunneille, jos haluamme että kaikilla lapsilla on yhtäläiset mahdollisuudet menestyä työelämässä. Lapsille pitää opettaa tiedonhakua, koodaamista, ohjelmointia ja eri sovellusten käyttöä. Opetuksen täytyy tapahtua yhdessä – yhteistoiminnallisesti.

Opetusala on murroksessa, minkä myötä keskustelu ja tekeminen muutoksen eteen on alkanut. Moni asia vaatii muutosta, mutta toivon että suomalaisilla opetusalan asiantuntijoilla on tahtoa kuunnella toisiaan ja lähteä pohtimaan muutosten ongelmia yhdessä. Niin paljon muutoksia ollaan jo ajamassa, minkä takia uskon, että opetus tulee muuttumaan. Sitä, kuinka paljon opetus tulee muuttumaan, ei vielä tiedetä, mutta toivottavasti päättäjät ja kuppikunnat kokoontuvat yhteen, jotta Suomi pysyy tulevaisuudessakin PISA mittausta vastaavien mittarien kärjessä.

Lähteet

Lundberg, T. & Berggren, O. (2013, 211.) Apinajohtajan käsikirja
Sousa, D. (2005, 94 - 95.) How the brain learns to read